Ensin selviteltiin, ovatko kaikki ystävät ja tuttavat Beirutissa kunnossa. Seuraavana päivänä soiteltiin Pariisiin, kuinka ystävät siellä voivat.
Viime päivät ovat järkyttäneet niin minua kuin libanonilaisia ystäviänikin. Beirutissa Isisin pommi-iskussa kuoli 43 ihmistä ja haavoittui satoja, sitten Pariisissa avautui helvetti.
Ranskassa asuu satoja tuhansia libanonilaisia ja mailla on pitkät suhteet. Ranska miehitti Libanonia vuosikymmeniä, ja vielä itsenäisyyden aikanakin äiti-Ranskaan on Libanonista katsottu ylöspäin. Joissain kaupunginosissa Beirutissa kuulee yhä puhuttavan enemmän ranskaa kuin arabiaa.
Kauhistus Pariisin tapahtumien vuoksi oli suuri. Lauantain edetessä järkytys vaihtui kuitenkin osittain kiukustumiseen: Miksi maailma ei reagoinut yhtään Beirutissa tapahtuneeseen pommi-iskuun? Miksi se jäi lähes täysin uutispimentoon?
Sosiaalisessa mediassa ja blogikirjoituksissa ihmeteltiin, eikö kaikkien ihmisten veri olekaan samanarvoista. Jotkut vastasivat, että kyseessä ei ole mikään kilpailu siitä, kenellä on kurjempaa. Mutta siitä ei olekaan kyse.
Länsimaissa on totuttu siihen, että Lähi-idässä tapahtuvat veriteot ovat jääneet pikkuotsikoiden tasolle. Ainahan siellä. Pommeihin, väkivaltaisuuksiin ja sotaan Lähi-idässä on turruttu.
Olen nyt vuoden ollut tekemissä koko ajan sellaisten ihmisten kanssa, joille Pariisi on tapahtunut lähes päivittäin. Olen kuunnellut äitejä, joiden lapset ovat räjähtäneet kappaleiksi heidän silmiensä edessä; lapsia, joiden isät eivät ole koskaan tulleet töistä kotiin. Perheitä, joiden talot on pommitettu maan tasalle jopa useita kertoja.
Monet heistä ovat kysyneet, miksi länsimaat eivät välitä. Miksi kukaan ei auta? Miksi sotaa ja väkivaltaa ei saada loppumaan?
Beirutin ja Pariisin pommi-iskut, ja kenties myös Sharm el-Sheikhin matkustajakoneen pudottaminen, osoittavat, että Isis on nyt avannut pelin uudella tavalla. Se ei keskity enää taistelemaan pelkästään Syyrian ja Irakin maaperällä ja terrorisoimaan siviilejä siellä.
Syyrian sisällissota on jatkunut kohta viisi vuotta, ilman että kansainvälinen yhteisö olisi päässyt yhteisymmärrykseen, mitä asialle pitäisi tehdä – tai edes siitä, mitä Isisille pitäisi tehdä. Samaan aikaan terroristijärjestö on kyennyt kasvattamaan rauhassa tappavia lonkeroitaan, joista kaikkia emme varmasti vielä edes tiedä.
Isisiin suhtauduttiin pitkään pelkkänä alueellisena uhkana. Niin kauan, kun tuhannet uhrit olivat syyrialaisia ja irakilaisia, asialla ei ollut suurta kiirettä. Nyt tämä on osoittautunut pelottavan vääräksi asenteeksi. Sillä, mitä "siellä jossain" tapahtuu, on suuri merkitys myös Euroopan kannalta.
Wienissä Syyria-neuvotteluissa päästiin lauantaina etenemään nykäys eteenpäin – tai pitäisikö sanoa taaksepäin, sillä oikeastaan neuvottelupöydälle palautettiin Genevessä 2012 aiottu pöytäkirja. Nyt pyritään siihen, että saataisiin aikaan väliaikaishallinto, joka valmistelisi uuden perustuslain sekä demokraattiset vaalit 18 kuukauden kuluttua.
Suurempi ongelma vain on se, että presidentti Bashar al-Assadin asemasta ei edelleenkään ole minkäänlaista näkemystä. Venäjä ja Iran haluaisivat edelleen pitää liittolaisestaan kiinni, Yhdysvallat vaatii vaaleja ilman Assadia.
Saudi-Arabia puolestaan sanoi, että aikoo jatkaa opposition kapinallistaistelijoiden tukemista, mikäli Assad ei lähde. Saudi-Arabia on tukenut Syyriassa toimivia jihadisteja rahoin ja asein.
Assadista ei joka tapauksessa ole suurta tukea Isisin vastaisessa taistelussa. Hänen intrenssinsä ovat olleet muualla, ja samoin liittolaisten: Venäjä on sanoistaan huolimatta pommittanut enemmän muita Assadia vastustavia kapinallisia kuin Isistä.
Syyriassa puhutaan myös aivan avoimesti siitä, että Assad tekisi yhteistyötä Isisin kanssa. Isisin nousuun Assadin toimet ovat joka tapauksessa vaikuttaneet, ja Syyria on aiemminkin tukenut jihasistisia ääriliikkeitä, jotka ovat toimineet muun muassa Libanonissa.
Vaikka taistelut saataisiinkin loppumaan ja rauha maahan, Assadin jääminen valtaan olisi ongelmallista. Pinnan alle jäisi valtavaa kytevää vihaa koneistoa kohtaan, jonka käsissä on kuollut kymmeniä tuhansia siviilejä ja pidätysselleihin kidutettavaksi yli sata tuhatta ihmistä.
Libanon on tästä hyvä esimerkki: 15 vuotta jatkunut sisällissota saatiin loppumaan 1990, mutta minkäänlaista sovittelua ei tehty. Samat sisällissodan aikaiset sotapäälliköt ovat yhä vallassa, 25 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Politiikan pattitilanne johtuu edelleen jatkuvista kiistoista, ja ääriainekset pystyvät rehottamaan, kun poliitikoille on tärkeämpää kiistellä henkilökohtaisesta vallasta ja rahasta.
On lisäksi muistettava, että ideologiaan nojaavaa järjestöä vastaan on mahdotonta taistella pelkästään sotilaallisesti ja pommituksin. Isisin todellinen nujertaminen vaatii myös monimutkaisia poliittisia muutoksia.
Joka tapauksessa länsimaissa olisi syytä alkaa nousta kiinnostusta Lähi-idän tapahtumiin. Koska niin kauan kuin väkivalta jatkuu Lähi-idässä, terroristeilla on maaperää kasvaa ja tehdä iskujaan myös alueen ulkopuolella.
Lähi-idästä on huudettu varoituksia, jotka ovat kaikuneet kuuroille korville.