On lounasaika. Ajan taksilla halki Pariisin, ympäri Riemukaaren, pitkin Champs Élyséetä. Pariisi on pelokas, varuillaan. Harvojen, valtakatua kulkevien ihmisten kasvoilta voi lukea hämmennyksen.
Pariisin tunnelma on omituinen. Champs Élyséen kahviloiden katuterasseilla ei ole ihmisiä. Perjantai-illan raakalaismaiset iskut iloa ja vapaata eloa vastaan tuntuvat tyrmistyksenä ja varauksellisuutena.
Ihmiset kyselevät itseltään ja toisiltaan ”miksi”.
Ei kaikki tähän lopu
Lähden päiväkävelylle Latinalaiskortteleiden yleensä vilkkaille kaduille. Jokaisessa kommentissa puhutaan surusta ja myötätunnosta viattomien uhrien omaisia kohtaan.
Kalakaupan myyjä Samir sanoo olevansa kauhuissaan.
– Mutta tänään ihmiset kävivät aamupäivällä ihan normaalisti kalaostoksilla. Joka päivä on syötävä – ei kaikki tähän lopu.
Erityisesti Samir on liikuttunut siitä, että iskujen kohteina oli niin paljon nuoria.
– Kuvat iskuista ovat olleet pysäyttäviä. Todella surullisia. Tämä on raskasta aikaa, sanoo Samir.
Aviopari – osoitus toivosta
Seinen varren vanhojen kirjojen myyntikojut ovat lähes tyystin ilman asiakkaita. Seineä pitkin lipuva turistiristeilijä on tyhjä.
Vaikka barbarialla yritettiin tapaa ilo ja usko tulevaisuuteen, ei siinä onnistuttu. Seinen sillalla tulee vastaan juuri vihitty ja onnea pursuva aviopari.
Onnittelen, en kysy eilisestä.
Jos pelkäisimme, ne olisivat voittaneet
Elämäniloa on aistittavissa myös Marais`n juutalaiskorttelissa. Siellä kahvilat ovat terrassejaan myöten pullollaan.
– Olen tietenkin surullinen ja vihainen, mutta en pelkää. Mikasi pelkäisin? Jos pelkäisimme, ne olisivat voittaneet, sanoo Marie.
Marien mielestä tästä täytyy vain jatkaa eteenpäin. Perjantai-illan terrori-iskujen kauhein asia oli hänenkin mielestään se, että kohteina oli niin paljon nuorisoa.
– Se on uutta. Minäkin tunsin yhden heistä, jotka ammuttiin konserttisalissa.
Suzanne: Tämä on uutta fasismia
Bataclanin konserttitalon seutu on ollut monen pariisilaisen lauantaipäivän kävelykohde. Menehtyneiden läheisten muistolle tuodaan kukkia ja käydään jättämässä hyvästejä.
Suzanne kävelee kahden pienen poikansa kanssa lähellä Bataclanin konserttitaloa. Hän asuu kulman takana. Hän ei voi ymmärtää, että omat kotikulmat olivat silmittömän ja raakalaismaisen tappamisen näyttämönä.
– Tämä on uutta fasismia. Tällaisille teoille ei ole perusteita, sanoo Suzanne.
Suzanne muistuttaa, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun Pariisi kohtaa tällaisen painajaisen.
– Me pystymme pääsemään tämän yli. Meillä on siihen vahvuutta. Me emme pelkää. Emme suostu pelkäämään, sanoo Suzanne.
Pariisi on päättänyt olla antamatta periksi terrorismin edessä.